Manuaalisen lymfaterapian kehitti lääkäri Emil Vodder 1930-luvulla. Kevyehkö hoito aktivoi lymfan muodostusta, eli kudosnesteen siirtymistä alkuimusuoniin. Tieteellisesti lymfaterapian teho todistettiin 80-luvun alkupuolella isotooppilymfografisilla kuvauksilla.
Nykytutkimuksen mukaan lymfaturvotuksien hoidossa käytetään lisänä myös manuaalista faskia l. lihaskalvo-käsittelyä tehostamaan virtauksia. Niinikään aktiiviset faskiavenyttelyt ovat eduksi lymfapotilaille, onhan kehomme nesteistä 3/4 faskioissa.
Tehokas turvotuksen poisto edellyttää manuaalisen käsittelyn ohella myös kompressiota, joka toteutetaan terapian alkuvaiheessa joko sidoksin tai sukin/-hihoin ja ylläpitovaiheessa tukisukin tai -hihoin. Kun mukaan otetaan vielä turvotusalueen infektioherkästä ihosta huolehtiminen, on kysymys terapiakokonaisuudesta josta käytetään nimitystä LYKO-terapia.
Päätöksen lymfahoidon aloituksesta tekee lääkäri, joka myös kirjoittaa lähetteen. Suurin ryhmä potilaista muodostuu rintaleikatuista, sitten tulevat muut syöpäleikatut, erilaisten vammojen jälkitilat ja synnynnäiset lymfaturvotukset, lipödema. Sairaudet, joihin liittyy tulehdusreaktion (inflammaatio) aiheuttama turvotus (esim. nivelreuma ja CRPS), neuraali- eli hermokudoksen ärsytystilat (vain ML).
Manuaalista lymfaterapiaa sellaisenaan on käytetty menestyksekkäästi myös fibromyalgian oireiden lievittämiseen, vaikka vaikutusmekanismia ei tässä tunneta. Kela korvaa lymfaterapian silloin, kun hoitoaiheena on jokin lymfaödeman muoto — em. tapauksissa on myös mahdollisuus saada maksusitoumus LYKO-terapiaan oman kunnan terveyskeskuksesta tai keskussairaalasta. Terapian ykkösvaihe pitää sisällään manuaalista lymfahoitoa, liike- ja ihonhoitoa turvotuksen vähentämiseksi useita kertoja viikossa. Kakkosvaiheessa asiakkaan oma aktiivisuus tulee kuvaan mukaan ja hän jatkaa itsenäisesti liike- ja ihonhoitoa. Asiakas sitoutuu terapiaan täysin.
Paras tulos saavutetaan, kun tukisukka tai -hiha tehostaa hoidon vaikutusta. Olisi tärkeää, että laskimovajaatoimintaan päästään puuttumaan ajoissa tukisukin, ennen kroonistumista ja sidekudosmuutoksia. Tukisukkia ei potilaille määrätä turhaan, niitä on käytettävä, kun lääkäri on määrännyt. Laskimovajaatoiminnan hoitoon riittävät yleensä hyvät tukisukat, ellei sitten ole jo asiaa kirurgille, joka määrittelee mahdollisen leikkaustarpeen. Tärkeää on myös hankkia tukisukat lymfaterapeutin tai muun asiantuntijan opastuksella. Tukisukan toimivuus on kiinni siitä, että mitat otetaan oikein ja valitaan oikea voimakkuus: alkavalle laskimovajaatoiminnalle riittää useimmiten luokka 1, vaikeammille lk. 2, nelonen on kaikkein voimakkain ja silloin on usein kysymys synnynnäisen turvotuksen hoidosta — niitä tapaa todella harvoin. Parempi kevyempi sukka jalassa, kuin liian kova kaapissa, tapaan sanoa asiakkailleni.
Eikä sukan pukeminenkaan ole ongelma, kunhan se tehdään oikein. Nihkeät kumihanskat käteen, pukemisen apuväline jalkaterään ja tukisukka saadaan näppärästi paikoilleen, parhaimmillaan alle minuutin, riippuen tietysti potilaan yleisestä notkeudesta. Ilman hanskoja puettu tukisukka valuu helposti alas, kun kaikkia silmukoita ei ole avattu eikä hoitopaine ole silloin paras mahdollinen — rikkoontumisriski on myös suuri. Yhtä sujuvasti pystyy pukemaan myöskin hihan ja tarvittaessa hanskan, jotka rintaleikatuilla vähentävät yläraajan turvotusta.
Kela korvaa lymfahoidosta toistaiseksi rajoitetusti: syöpäleikkauksista ja nivuseen ja kainaloon annetun sädetyksen jälkeisistä turvotteluista, ruususta (erysipelas), joistakin isoista leikkauksista ja synnynnäisesti puutteellisten lymfasuonten aiheuttamista lymfaturvotuksista – korvaus on nykytaksoista n. 20 %. Saipa lymfahoidosta sitten korvauksia tai ei, se on aina hintansa väärti.
Lisätietoja lymfaterapiasta: katso Suomen Lymfahoito ry:n sivut.